Hiihto- ja valokuvausreissu umpihankisuksilla tehty. Kolme ja puoli tuntia ”vapaalla tyylillä” umpihankea haljottu. Matka jäi alle 10 kilometrin. Lähtiessä sää oli sumuinen ja pakkasta reilu -10 astetta. Hiihdin mustavalkoisessa maisemassa, jossa näin eteenpäin suunilleen jänkän laitaan. Matala vaarakin tuntui hukkuvan sumupilveen.

Olin jo etukäteen päättänyt hihtää tuttua Jatuninselkien matalan vaarajonon reunaa ja katsoa mennessäni sopivan etapin. Reppuun pakkasin kaukaa viisaasti yhden klapin pienittynä (sain näet huomata, että kaikki puut olivat aivan paksun kuuran peitossa), kahvisteluvälineet, suklaata, energiageelejä, puukon, pienen brändypullon ja muuta tarpeellista tilpehööriä.

Kierreltyäni ensin Väylän rantaa totuttelemassa suksiin ja kuvaamiseen niiden päältä suunnistin jänkälle. Puolen päivän jälkeen olin päässyt ensimmäisen aukean reunaan, hörppäsin lämmintä vettä termoksesta ja pohdin vaihtoehtoja. Hiihtoaikaa valoisassa olisi reilu pari tuntia jäljellä. Eiköhän mennä tämän suon yli niin, että heilahtaa. Mentiin, ja mentiin toisenkin. Huomasin, että mitä avoimempi jänkä sitä helpompi hiihtää. Kaukaa erotin kolmen ison männyn rykelmän. Päätin: tuolla on minun kahvitaukoni. Hiihto sujui hyvin, hikiaudoilla tepastelun jälkeen sain jopa muutaman potkun ja liun, ennenkuin upposin taas puolimetriseen hankeen. Silmät tekivät kuitenkin tepposet ja huomasin, että kolmas aukea, jota ylitin oli lähes yhtä pitkä kuin koko aiemmin tulemani matka. Voimat alkoivat jo ehtyä, kun saavutin nuotiopaikan ja laitoin valkeat, ei kauheasti ollut aikaa fiilistelyyn, koska laskin, että jos paluumatkaan menee sama aika, en pääse pois ennen pimeää. Tässä vaiheessa huomasin jättäneeni ostamani otsalampun keittiön pöydälle.

Pikakahvit, pieni huikka konjamiinia, muutama pala suklaata ja kinkkuleivät hotkittuani läksin paluumarssille. Tiesin, että pimeässäkään ei eksymisen mahdollisuukia ole, kun tuttu vaarajono on oikealla, mutta eipä sitä silti huvittanut koittaa. Paluumatkalla vauhti oli kuitenkin parempi, kun pääsin hiihtämään omaa latupohjaa. Kun pilvetkin hajaantuivat, sain nauttia Kaarevaaran taakse horisonttiin jäävän auringon keltasäteistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s