Siivoaminen. Se on ihan jees. Olen tehnyt työkseni. Miksi kotona siivoaminen sitten ahdistaa? Koska se paljastaa koruttomasti keskiluokkaisen turhan krääsän, jonka keskellä elämme. Tarvitseeko neljävuotias tyttäreni oikeasti kaksikymmentä muovisormusta? Kaksikymmentä pehmolelua? Monta eri prinsessakruunua? Nukenvaunuja. Nuken rattaita. Kymmenen uniriepua. Kirjoja, lehtiä. Tarvitsenko itse monta eri kameraa ja kaikkia näitä linssejä?

Tähän asti tavaran ostaminen on kai ollut keskiluokkaisen elämän keskeinen tavoite ja sisältö. Konmari-aikakauden myötä tavaramäärästä stressaamisen ja sen vähentäminen on ottanut ostamisen paikan. Niukkuuden ajan eläneitten motto oli, että kaikki pitää säästää, ikinä ei tiedä milloin sitä tarvitsee. Nykyajan romppeet eivät kestä niin pitkään, että niitä voisi hyödyntää pitkän ajan päästä. Miten kaikesta tästä turhasta pääsisi eroon?

Kun alkaa tiedostaa ilmastonmuutoksen, täyttyvät kaatopaikat ja päällekaatuvat tavaraläjät alkaa tavara ahdistaa kaksin verroin: ensin tulee ostoahdistus – pitikö tuokin nyt hankkia. Sitten tulee poisheittämisahdistus (jos siihen pisteeseen ikinä pääsee): tuokin muovi (tai muu raaka-aine) ja tuotteen valmistamiseen käytetty energia – hukkaan heitettyä.

Rinki-kierrätyspisteiden myötä olemme saaneet Suonenjoelle muovinkierrätyspisteen. Minunkin pitää siis ajaa autolla öljyä kuluttaen kierrättääkseni öljystä valmisteutt muovini. Päätin silti alkaa lajitella muovit erilleen ja kuljettaa ne Suonenjoelle keräykseen. Hyvin nopeasti huomasin, että lähes kaikki päivittäistavara on muoviin pakattua. Kesäisin voi saada kausivihanneksia ilman muovia, mutta silloinkin tarjonta on rajoitettua. Lähestulkoon kaikki ulkomailta tuotu on muovissa. En halua ostaa niitä, mutta vaihtoehtoja ei aina ole. Toki lähiruoka olisi muutenkin ekologisempaa.

Muovin kierrätys on muuten hauska juttu. Tiettyjä muoveja (PVC) et saa laittaa keräykseen, ja vain puhtaita pakkauksia. Mistä minun pitäisi ne erottaa? Ja mitenkä puhtaaksi minun pitäisi vaikkapa jugurttipurkki saada? Pitääkö se tiskata? Jos täytyy, niin eikö kannattaisi oikeasti kehittää paremmin kierrätettävä pakkausmateriaali. Miksi kaikki on pakko kääriä fossiiliperäisestä öljystä valmistettuun kelmuun?

Mietiskelin hetken muodikasta zero waste -elämää. Totesin, että kuolisin nälkään, jos en voisi ostaa ruokaa esim. muovipakkauksissa. Kun olin pieni, jopa meidän pienessä lähikaupassa Halssilanrinteellä oli lihatiski. Leikkelemakkarat kääräistiin käärepaperiin ja juustoa sai ostaa haluamansa määrän. Nykyään sellaisesta lienee turha haaveilla. Kehitys kehittyy, ja keskiluokkainen elämäntuskaa kokeva vihertävä perheenisä ahdistuu. Niinpä tyydyn kierrätämään muovin ja miettimään valintojani kaupassa mahdollisuuksien mukaan.

Asioiden omistaminen on aika orjuuttavaa. Osta talo, osta auto. Lainarahalla tottakai. Käy töissä, jotta saat ne maksettua. Osta lisää tavaraa. Ota lisää luottoa. Elämäntapaintiaania ei minustakaan saa tekemälläkään. Silti Papa roaching laulu soi aina välillä mielessä. Take my money, take my possession, take my obsession,I don’t need that shit. Kunnes alan taas haaveilla uudesta kamerasta, uudesta pyörästä, uusista kengistä, uudesta (sähkö)autosta. Onhan se ostaminen on kivaa.

Oikeastaan vain yhtä asiaa ei mielestäni voi olla liikaa: kirjoja. Toki kirjahyllyjen koko asettaa rajat. Kirjat säilyvät, niitä voi kierrättää. Kirjat kertovat kuka olet. Kirjojakin on tietysti monenlaisia. Onneksi rikkaruohot voi sieltä kirjojen puutarhasta napsia pois ja laittaa kiertoon: Jätekukolle, kirjastoon tai SPR:n konttiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s